EPÄONNISTUMISESTA

Kirjoitan tästä aiheesta, koska tällä kyseisellä hetkellä tuntuisi teennäiseltä kirjoittaa mistään muustakaan. Tunnen että olen epäonnistunut pyrkimyksissäni. En mene yksityiskohtiin. Se tunne kun olet kovasti yrittänyt jotain ja nähnyt vaivaa, tavoitellut jotain ja sitten epäonnistut. Ehkäpä pitäisi nyt onnitella itseäni siitä, että olen epäonnistunut. Sehän kuuluu elämään. Jotkut kutsuvat epäonnistumisia oppimiskokemuksiksi. No sitä tämä varmasti on, mutta ei tuo ajatus ainakaan yhtään tunnu helpottavan tätä epäonnistumisen aiheuttamaa pahaa oloa.

Haluan myös olla rehellinen ja aito, enkä luoda tämän kanavan kautta kuvaa, että kaikki olisi aina helppoa, ihanaa ja positiivista. Aitoutta tarvitaan mielestäni paljon lisää. Aitoja kohtaamisia ja aitoja tekoja. Kaikki pyrkivät niin kovasti luomaan tiettyä mielikuvaa, tunnetilaa ja olemusta itsestään. Miksi? Se on hieno ja ihanteellinen pyrkimys, kunhan se ei aja todellisten motiivien ohi ja peitä aitoutta ja vilpittömyyttä.

Itse olen ajatellut, että haluan aina tuoda parhaan itseni elämäni hetkiin ja antaa esimerkiksi muille ihmisille täyden huomioni kautta läsnäolon ja välittämisen kokemuksia. Tämä tietysti heijastuu kaikenlaisiin tehtäviin, ei pelkästään sosiaaliseen maailmaan. Haluaisin pystyä tuomaan läsnäoloa jokaiseen tekemääni tehtävään ja työhön. Joudun toteamaan, että aina en vain pysty. Minun seurassani saa olla sellaisella tuulella, kuin sillä hetkellä sattuu olemaan, joten ehkä voin antaa itselleni luvan joskus olla ihmisten seurassa tai tehdä jonkun tehtävän, vaikka en olisi parhaimmillani. Se on aitoutta. Aitous on vapautta ja vapaus on kaikkein tärkeintä. Tämä on nyt tällä hetkellä minulle todellista. Ehkä parin päivän päästä luen tämän postauksen ja ajattelen, että mitähän ihmettä oikein mietin tällä hetkellä. Toisesta hetkestä käsin tilanne voi näyttää aivan erilaiselta ja ikävät asiat sekä kokemukset (onneksi!) tuppaavat unohtumaan.

Joku sanoisi ehkä, etten ole epäonnistunut. Olisin silloin epäonnistunut, jos en olisi edes yrittänyt mitään. Olen sentään yrittänyt ja laittanut itseni likoon. Pelaan useimmiten kovilla panoksilla ja heittäydyn täysillä. Siinä on riskinsä. Miten oppia sietämään epäonnistumisen tunnetta, joka väistämättä seuraa epäonnistumisesta jossakin hankkeessa? Ehkä jonain päivänä riskinotto kannattaa, tai sitten ei. Se selviää sitten joskus myöhemmin.

Haluaisin olla valaistunut ja läsnäoleva. Haluaisin kokea sisäistä rauhaa ilon ja surun tuolla puolen. Matkaa taitaa vielä olla siihen pisteeseen, koska tällä hetkellä tuntuu vaan niin pahalta.

Aamulla kun heräsin tuntui, että tämän päivän voisi vain ohittaa ja pikakelata. Mennä suoraan seuraavaan päivään, seuraavaan vaiheeseen. Uskon että huomenna on parempi päivä. Tämä teksti on lahjani sinulle. Kerron aidosti miltä minusta tuntuu ja toivon että tämän tekstin rohkaisemana sinäkin voit tehdä niin ja tuntea niin. Koska välillä on huonoja päiviä ja huonoja hetkiä, epäonnistumisen (oppimisen?) hetkiä.

Mikä minua auttaa sietämään ja käsittelemään epäonnistumisen tunnetta?

  1. Hengitys. Hengitän sisään ja ulos. Olen vielä tässä olemassa.
  2. Musiikki lohduttaa.
  3. Tarkkailu. Yritän ikään kuin ulkopuolelta tarkkailla epäonnistumisen aiheuttamia tunteita. Helpommin sanottu kuin tehty
  4. Omien tavoitteiden kirjoittaminen ylös ja muutamien asioiden listaaminen, jotka vievät lähemmäksi tavoitteita.
  5. Lepo.
  6. Usko, että jonakin päivänä ymmärrän miksi.
  7. Luottamus. Luotan että kaikki kokemukset ovat lopulta jollakin tavalla hyvästä ja palvelevat jotakin tarkoitusta.